Ikäraja: S
Kesto: 1h 1min
Lajityyppi: dokumentti
Valmistumisvuosi:
Ohjaaja: Markus Toivo
Kieli: Suomi
Tekstitys: Ei tekstitystä

Markku rakensi talon perheelleen omin käsin, kuten vahvan miehen kuuluu. Hän ahkeroi aamusta iltaan, jotta hänen seitsemällä lapsellaan olisi katto pään päällä. Kunnianhimo kasvoi tehdessä: talosta piti tulla naapuruston kaunein eikä mikään saisi häiritä työtä – ei edes talossa asuva perhe.

Kymmenen vuotta kului ja talo oli yhä kesken. Stressiperäisen aivoinfarktin saatuaan Markku tajusi tarvitsevansa taukoa. Hän päätti matkustaa ulkomaille ja liittyi YK-joukkoihin. Perhe jäi kahdeksaksi vuodeksi. Markku matkusteli ympäri Lähi-itää ja Iso-Britanniaa asuen autossaan. Samaan aikaan Suomessa syntyi hänen seitsemäs lapsensa, Markus.

Kahdeksan vuoden kuluttua Markku päättää, että hänen matkansa ovat ohi, ja on aika palata kotiin. Takaisin tullessa hän huomaa, että perhe on jo tottunut elämään ilman häntä. Riitaisan avioeron seurauksena Markku jää yksin isoon keskeneräiseen valtakuntaansa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, hän asuu samassa talossa erakkona. Välit lapsiin ovat rikki. Vanhuuden päivinään hän yrittää yhä rakentaa taloaan valmiiksi, mutta ketä varten?

Elokuvantekijä Markus matkustaa lapsuudenkotiinsa kohdatakseen isänsä, jota ei koskaan oppinut tuntemaan. Yhdessä he keskustelevat ylisukupolvisesta traumasta, maskuliinisuudesta sekä ongelmallisesta menneisyydestään. Kaksikko rakentaa rautaista porttia keskeneräisen talon eteen samalla etsien kadonnutta yhteyttä toisiinsa.

Ohjaajan sana:

Wanha Markku

Idea elokuvalle syntyi huomatessani vaikeuteni hyväksyä omaa keskeneräisyyttäni. Olin 25-vuotias ja edessäni oli kasa kesken jääneitä tavoitteita: työprojekteja, kouluja ja ihmissuhteita. Haitallinen perfektionismi hallitsi jokaista elämän aluettani ja vaikeutti kulkuani eteenpäin. Oli aika pysähtyä hetkeksi. Pohtiessani keskeneräisyyden konseptia mieleeni juolahti vahva ja suurelta osin unohdettu näky: lapsuuden kotini, jonka olin jättänyt 15-vuotiaana taakse katsomatta. Talo oli muistoissani aina kesken. Monet sen seinät ja katot olivat viimeistelemättä, pistorasioiden ja valonkatkasijoiden tilalla roikkuivat kaapelit, parvekkeelle meno oli ehdottomasti kielletty – eihän se kestänyt ihmisen painoa. Meditoidessa mielessäni näitä kuvia, kehoni valtasi yhtäkkinen pelko, sillä niiden mukana tuli hahmo, joku, jonka olin kauan sitten karkoittanut mielestäni.

Ennen elokuvantekoa en tuntenut isääni lähes lainkaan. Harvat kohtaamisemme olivat aina rajoittuneet kylmiin, nopeasti vaihdettuihin tervehdyksiin. Mutta nyt koin ymmärtäväni paremmin, miksi asiat olivat menneet kuten ne olivat, miksi hän oli jättänyt perheensä ja luovuttanut. Katsoessani peiliin näin oman isäni kasvonpiirteitä. Niin kuin dokumenttielokuvissa usein käy, teemat muovautuivat ja syvenivät prosessin aikana. Lopulta elokuva päätyi kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ja miehuutta kuilun molemmilla puolilla. Huomasin, että sukupolvieroista huolimatta meitä yhdistää sama krooninen pelko. En tahtonut esittää itseäni jonkinlaisena nuorena pelastajana, joka tulee sivistämään isäänsä hänen virheistään, päinvastoin, minulle oli tärkeää tuoda esille myös omaa kamppailuani miehen kengissä. Toisaalta etsin universaaleja yhtäläisyyksiä sukupolvien välillä, mutta samalla pohdin, mikä vanhoissa arvoissa on uusimisen tarpeessa ja mitä tulee vaalia.

En halua tarjota helppoja ratkaisuja vaan pikemminkin esittää kysymyksiä: Mikä on talon ja kodin ero? Mistä pelkomme alkujaan syntyvät? Ovatko nuoret sukupolvet edellisiä viisaampia vai olemmeko tuomittuja toistamaan vanhempiemme virheet?